Aulis Forss
RAAHEN KETTUKANKAAN PALOKIVIKUMMUT VUODEN 1996 TUTKIMUKSEN VALOSSA
Johdanto
Sijainti, topografia ja alueella sijaitsevat muinaisjäänteet
Tutkimushavainnot
Tutkimustulosten tulkintaa ja päätelmiäVuonna 1991 Oulun yliopiston historian laitos kartoitti Raahen Mattilanperän Kettukankaalla sijaitsevaa laajaa muinaisjäännösaluetta. Kartoituksen yhteydessä rekisteröitiin kohteelta uutena muinaisjäännöstyyppinä ns. "palaneen kiven kumpuja". Kyseiset kumpumuodostelmat oli tosin havaittu jo vuonna 1975 paikalle tehdyssä ensimmäisessä tarkastuksessa. Koska kumpujen pinnassa oli eroteltavissa tuolloin vain kiviaineksesta rapautunutta hiekkaa, ne tulkittiin hiekkamuodostumiksi. Vuoden 1991 kartoituksen yhteydessä, jolloin kumpujen rikkoontunutta pintaa oli enemmän nähtävissä, kävi kuitenkin ilmi, etteivät kyseessä olleet pelkät hiekkamuodostelmat, vaan että kummut koostuivat rapautuneen hiekan ja soran lisäksi ainakin pinnaltaan kuumuudessa rapautuneista ja särkyneistä kivistä.
Selvittääkseen kumpujen luonteen ja mahdollisen yhteyden alueen muihin muinaisjäänteisiin, erityisesti harjanteen laen lähettyvillä sijaitsevaan, soranotossa osittain tuhoutuneeseen jätinkirkkomaiseen muodostelmaan, Oulun yliopiston Taiteiden tutkimuksen ja antropologian laitoksen arkeologian oppiaine suoritti alueella kaivaustutkimuksen ajalla 24.6 – 5.7.1996. Kaivauksessa tutkittiin yksi kummuista kokonaisuudessaan. Lisäksi tutkimuksia tehtiin myös soranottokuopan sortumassa olevalla jätinkirkkorakenteella.
Siirry sivun alkuun
Sijainti, topografia ja alueella sijaitsevat muinaisjäänteet
Kettukankaan moreeniharjanne on laajan Jylhänharjun luonaaseen pistävä, noin 1,2 km pitkä ja noin 300 metriä leveä niemenselänne. Kankaan halkoo lähes itä-länsisuuntainen Mattilanperältä Kopsaan johtava maantie, josta kääntyy kankaan itälaitaa vierustava Martikkalan pikkutie etelään. Maantien pohjoispuolinen osa Kettukankaan harjanteesta on hävitetty soranotossa lähes kokonaan. Harjanteen noin 59-57 metrin tasolla mpy. sijaitseva kivikkoinen laki laskee loivasti länteen ja lounaaseen. Harjanteen idän- ja kaakonpuoleiset rinteenosat ovat sen sijaan huomattavasti jyrkemmät.
Kettukankaalta on tähän mennessä kartoitettu kaikkiaan satakunta muinaisjäännettä, jotka edustavat viittä erilaista muinaisjäännöstyyppiä. Parhaiten jäänteistä erottuvat kivistä koostuvat röykkiöt, joita on kartoitettu yli 30. Ne rajautuvat suurimmaksi osaksi kankaan 57,5-55 mpy. olevalle tasolle noudattaen levinnällään kankaan topografista pituussuuntaa. Muodoltaan pyöreät tai soikeat ryökkiöt koostuvat läpimitaltaan 10-30 cm:n suuruisista kivistä. Huomattava osa röykkiöistä on matalia, noin puolen metrin korkuisia muodostelmia. Kumpumaisista röykkiöistä korkeimmat ovat yli metrin korkuisia. Useiden röykkiöiden keskellä on pyöreä kraaterimainen painauma, joko matala painanne tai syvä keskuskuoppa.
Röykkiöiden tavoin myös alueella sijaitsevat asumuspohjiksi tulkitut laakeat painanteet, joiden lukumäärä kohoaa noin kolmeenkymmeneen, ryhmittyvät harjanteen pituussuuntaa noudattaen harjanteen 57,5-55 mpy. olevalle tasolle. Liki toisiaan sijaitsevat painanteet muodostavat muinaisen rantaviivan suuntaisia jonomaisia, muodoltaan pitkänomaisten tai soikeiden kuopanteiden muodostamia ketjuja. Painanteiden syvyys vaihtelee 0,3-0,8 metriin. Useita kuopanteita reunustaa joko yhdeltä tai useammalta puolelta kivistä, sorasta tai näiden yhdistelmistä koostuva valli.
Lähellä harjanteen lakea sijaitsevan, jätinkirkkomaisen muodostelman alkuperäinen koko on ollut noin 30*20 metriä. Soranotossa osittain tuhoutuneen, muodoltaan suorakulmaisen jäänteen noin 30 cm:n korkuisen vallin leveys vaihtelee 3-4 metriin. Lounaispuoleisessa vallinosassa on porttiaukkomainen, noin neljän metrin levyinen notkelma. "Jätinkirkon" keskustasanne on verraten tasainen ja ulkopuoliseen alueeseen verrattuna melko kivetön.
Alueelta tavatut 15 palokivikumpua rajautuvat selvästi muinaista rantaviivaa noudattaen jonomaisena vyöhykkeenä harjanteen kaakkoipuoliselle 54-53 mpy. olevalle rinteenosalle. Muodoltaan pyöreähköjen tai soikeiden kumpujen koko vaihtelee 2,5-8 metriin ja korkeus 0,3-1,1 metriin. Ainakin kaksi kummuista tukeutuu rinteenpuoleiseen suurehkoon maakiveen.
Siirry sivun alkuun
Tutkimuskohteeksi valittiin vuoden 1991 kartoituksessa numerolla 7 merkitty, muodostelmaltaan pyöreähkö ja halkaisijaltaan noin viiden metrin kokoinen palokivikumpu. Sen pinta koostui turpeenlaisesta hyvin ohuesta, paikoin tuskin havaittavasta huuhtoutumiskerroksesta. Tämän alla oli palaneiden kivien ja soramaan muodostama kerros, jostan korkeimmillaan noin 70 cm:n korkuinen kumpu pääosin muodostui. Tästä rikkokivien ja soran muodostamasta kerroksesta havaittiin hiiltä vain muutamin satunnaisina hippuina. Sen sijaan kerroksen alimmassa tasossa hiiltä tuli esiin ohuena, mutta kuitenkin paikkapaikoin heikosti erottuvana juonteena. Tämän alla oli keskimäärin hieman alle 10 cm:n vahvuinen sorakerros, jossa rikkokiviä oli ylempiin kerroksiin verrattuna jonkin verran vähemmän. Osittain tästä kerroksesta ja etenkin tämän alta havaittiin hiiltä ja likamaata käsittävä enimmillään noin 20 cm:n ja reuna-alueeltaan noin kahden cm:n vahvuinen kulttuurikerros, jossa hiili ulottui yhdessä kohtaa noin puolen metrin laajuisella alueella huomattavasti syvemmälle, 7. kaivaustasantoon saakka. Hiiltä ja likamaata sisältävän kerroksen alta paljastui puhdas, luontainen soramaa.
Tutkitulta alueelta löydettiin kaikkiaan lähes 450 kvartsi- ja kvartsiitti-iskosta ja nisitä liki 300 varsinaisen kummun alaisista kaivausruuduista noin 150 kummun ulkopuoliselta alueelta. Kummusta tavatut iskokset jakaantuivat lukumääräisesti suhteellisen tasaisesti viiden ylimmän kaivauskerroksen osalle. Syvimmältä, kummun 6. ja 7. kaivauskerroksesta tavattiin enään vain muutama iskos.
Kvartsi- ja kvartsiitti-iskosten lisäksi kummusta ja sen ulkopuolelta tavattiin muutamia esineiksi tulkittavia löytöjä. Kummun pohjalta, hiilen ja noensekaisesta kerroksesta löytynyt punertavan ruskea piin kappale sekä kaksi lähettyviltä löytynyttä ja ilmeisesti samaa alkuperää olevaa piin sirpaletta kuuluvat kaivauksen merkittävimpiin löytöihin. Samasta likaantumiskerroksesta melko läheltä piilöytöjä, mutta hieman alempiaa löydettiin kaksi palaneita luunsiruja sisältävää keskittymää. Kummun 3. kerroksesta tavattiinkourutalttamainen kvartsiittiesine ja 1. kaivauskerroksesta kaksi mahdollista kvartsiesinettä sekä mahdolliseksi hiertimeksi tulkittu kivilajiesine. Kummun ulkopuolelta tehtyihin löytöihin kuuluu kahden kvartsi- ja kvartsiittiesineen lisäksi muodoltaan "tuuramainen" graniittikivi.
Tutkimuksen yhteydessä tehtiin myös havaintoja palokivikumpujen lähettyvillä sijaitsevista matalan uramaisista, loivareunaisista raivanteista. Ojanteita havaittiin kaikkiaan 15 kappaletta eli sama määrä kuin palokivikumpuja. Rinteessä sijaitsevat urat eivät ulotu kuitenkaan aivan palokivikumpuihin saakka. Muualta kuin palokivikumpujen alueelta ojanteita ei havaittu. Urien pituudet vaihtelevat 5-12 metriin ja leveys noin metristä puoleentoista metriin. Tutkitun kummun lähettyvillä sijaitsevaan ojanneuran pohjaan avattiin kaksi 40 * 40 cm:n laajuista koeruutua. Koekuoppien maaperästä ei tavattu kuitenkaan mitään muinaiseen ihmistoimintaan viittaavia likaantumismerkkejä. Varpukuntan alaisessa huuhtoutumiskerroksessa oli kuitenkin havaittavissa selvästi erottuva maannostumiskerros, joten kyseessä ei voine olla moderni, esimerkiksi metsäaurauksessa syntynyt ojanne.
Siirry sivun alkuun
Tutkimustulosten tulkintaa ja päätelmiä
Kummusta poistettujen kivien punnitus osoitti, että kumpu sisälsi yhteensä vajaat 6800 kiloa etupäässä särkyneitä kiviä. Kivien luonne viittaa siihen, että kivet ovat rikkoutuneet niissä tapahtuneiden huomattavien lämpötilamuutosten johdosta. Kyse olisi näin ollen kuumennetuista kivistä, jotka ovat menettäneet halkeilun seurauksena parhaat lämmönvarausominaisuutensa ja tämän vuoksi hylätty käytöstä. Palaneiden kivien sijasta olisikin luontevinta puhua kuumennosprosessin yhteydessä syntyneistä palo- tai rikkokivistä.
Varsinaisen rikkokiviä ja soraa sisältäneen kerroksen ja hiiltä ja nokea sisältäneen pohjimmaisen likaantumiskerroksen välinen sorakerros, jonka pintatasossa erottui paikkapaikoin hiiltä on voinut syntyä eri tavoin, esimerkiksi kummussa tapahtuneen hienomman sora-aineksen valumisen tuloksena. Mahdollista on myös, että heikosti erottuvat hiilirannut olisivat jäänne sorakerroksen likaantuneesta pinnasta, jonka päälle rikkokivikumpu on muodostettu.
Kuumentamisessa rapautuneita, haurastuneita tai halkeilleita kiviä tavataan verraten yleisesti kivikautisilta asuinpaikoilta etenkin Pohjois-Fennoskandiasta. Kivet saattavat olla jäänteitä paikalla sijainneista, hajonneista liesi- tai nuotiokivirakennelmista, jolloin ne esiintyvät hiiltä ja nokea sisältävinä matalina kasaantumina. Ne saattavat esiintyä myös laajemmalle alalle levinneinä, sirpalekiviesiintyminä. Esimerkiksi Kemijärven Neitilä 4:n asuinpaikalla tulessa haurastuneita pienehköjä kiviä todettiin 3-6 metriä leveänä, kaivausalueen yli ulottuvana vähintäin 18 metrin pituisena vyöhykkeenä. Suomussalmen Kalmosärkän asuinpaikalla palokivet muodostivat 4*8 metrin laajuisen ja 20 cm:n vahvuisen noensekaisen kerrostuman. Paitsi mattomaisina, suhteellisen matalina vyöhykkeinä palokivet saattavat muodostaa vallimaisia asuinpaikkarakennelmia. Näin etenkin Pohjois-Ruotsin Norrlannin sisämaan asuinpaikoilla, joista vanhimmat ajoittuvat viidennen vuosituhannen puolelle eKr. Maanpinnalle tehdyt, selvästi kumpumaiset palokivimuodostelmat ovat sen sijaan Suomen alueella harvinainen muinaisjäännösryhmä. Poikkeuksen muodostaa kuitenkin Ahvenanmaan ulkosaaristoon kuuluva Kökarin saari, josta on rekisteröity noin 150 palokivikumpumuodostelmaa. Ruotsista, etenkin Keski-Ruotsista Mälarinlaakson ja Upplannin alueelta kumpumaisia palokivimuodostelmia tunnetaan verraten runsaasti. Esimerkiksi Västmanlandin ja Uppsalan läänien alueelta on reikisteröity vuoteen 1980 mennessä lähes 2000 palokiviröykkiöiksi tulkittua jäännettä. Palokivimuodostelmia on Ruotsista tavattu enimmin pronssikautisilla rantakorkeuksilla sijaitsevilta röykkiö- ja asuinpaikkakohteilta. Niitä tavataan kuitenkin myös muilta rantakorkeuksilta, joten palokivikumpujen on katsottu edustavan hyvin pitkäaikaista kivikaudelta rautakaudelle esiintyvää muinaisjäännetyyppiä.
Mihin muinaisiin toimintoihin Kettukankaan kumpumaiset, sijainniltaan selvästi alueen muinaista rantaa seuraavat palokivirauniot liittyvät? Kuumennettuja kiviä on voitu käyttää luonnollisesti useaan eri tarkoitukseen, esimerkiksi veden kuumentamiseen, ruuan hauduttamiseen, rasvan sulatukseen tai lähistöllä olleiden asumusten lämmitykseen. Seuraavassa pohdin näiden eri vaihtoehtomahdollisuuksien todennäköisyyttä Kettukankaan kaivaushavaintojen valossa.
Kysymyksen pohdinnassa tärkeiksi muodostuvat erityisesti kummun sijainti ilmeisen lähellä tuolloista rantaa, kivien huomattava määrä, niiden rikkoutumisaste ja –tapa sekä kummun muodostumistapa. Silmämääräisesti tarkasteltuna Kettukankaan palokivikummun kivien verraten vähäinen rapautumisaste ja särkymistapa viittaavat siihen, että kivet ovat murtuneet ja rikkoutuneet niissä nopeasti tapahtuneiden lämpötilavaihteluiden seurauksena kivien pinta- ja sisäosassa syntyneiden suurten sisäisten jännitteiden voimasta. Tämä viittaisi prosessiin, jossa kuumennetut kivet ovat äkillisesti menettäneet niihin varastoituneen lämpöenergian. Tämänkaltainen nopea, kiven pinta- ja sisäosassa eriaikaisesti etenevä lämpöenergian häviäminen tapahtui käytettäessä kuumennettuja kiviä esimerkiksi veden kuumentamiseen. Tulikuuma kivi jäähtyi vedessä hyvin nopeasti pinnaltaan, mutta syvemmältä hitaammin, jolloin kiveen syntyneet sisäiset jännitteet saattoivat haurastaa ja särkeä kiven hyvinkin pian tarkoitukseen sopimattomaksi. Palokivien suhteellisen vähäisen rapautumisasteen perusteella näyttäisi siltä, että kivien käyttökelpoisuus on rajautunut ehkä vain muutamiin kuumennoskertoihin. Hylättyjen, käyttöön enää soveltumattomien jätekivien osuus olisi näin ollen muodostunut huomattavan suureksi. Tämä puolestaan selittäisi kuumennospaikalle kerääntyneen kiviaineksen suuren määrän.
Tutkitusta kummusta saatujen radiohiiliajoitusten ja alueen maankohoamisnopeuden perusteella on ilmeistä, että Kettukankaan palokivirauniot on muodostettu aivan tuolloisen merenrannan tuntumaan. Mikäli ylempänä kankaalla sijaitsevat asuinpainanteet liittyvät samanaikaiseen aktiviteettiin, röykkiöt ovat sijainneet selvästi erillään, noin 30-50 metrin päässä varsinaisesta asuinpainannekeskittymästä. Kumpujen rannanläheinen sijainti viittaisi siihen, että kumpujen syntyyn liittyneen aktiviteeteilla on täytynyt olla yhtymäkohtia ranta-alueen hyödyntämis- ja käyttömahdollisuuksiin. Tähän on ollut ilmeisestikin useita eri syitä. Kumpujen suuren kivimäärän perusteella on ainakin syytä olettaa, että käyttöön soveltuva kiviaines on pyritty valitsemaan ja kokoamaan sieltä, missä se on ollut helpointa ja tällöin juuri aaltojen huuhtomasta rantakivikosta. Paitsi kiviaineksen helpomman saannin ranta-alue tarjosi myös muitakin etuja, esimerkiksi kuumennusprosessissa mahdollisesti tarvitun veden saatavuuden.
Kuumennospaikan rannanläheistä sijaintia Kettukankaalla ei voi pitää satunnaisena myöskään siitä syystä, että vastaava ilmiö on havaittavissa eräillä muillakin kivikautisilla asuinpaikoilla. Lähimmän ja Kettukankaan kannalta erittäin mielenkiintoisen vertailukohteen tarjoaa Pattijoen Linnakankaan jätinkirkkokohde. Kehävallin pohjois- ja itäpuolisessa rinteenosassa havaittiin 1990-luvun alkupuolella parisenkymmentä matalaa, kasvillisuuden peittämää palokivimuodostumaa, joiden jonomainen sijainti noudattaa 53-52 metrin korkeudella ollutta muinaisrantaa. Vastaava ilmiö on havaittavissa myös Etelä-Pohjanmaalla, Närpiön Pirttikylän Valsåsenissa sijaitsevalla Dalshagenin asuinpaikalla, jossa toistakymmentä palokivikumpua sijaitsee muinaisrantaa myötäilevänä ketjuna muutamia metrejä varsinaisen asuinalueen alapuolella noin 52-51 metrin korkeudella nykyisestä merenpinnan tasosta.
Kolmelta kivikautiselta rantakorkeudella sijaitsevalta asuinpaikalta tehdyt havainnot viittaavat yhtäpitävästi palokivikumpujen olleen sidoksissa asuinpaikkansa tuolloiseen merenrantaan. Rannanläheisyydellä on näin ollen täytynyt olla erittäin suuri merkitys palokivikumpujen syntyyn juuri tälle alueelle. Koska kuumentaminen on tapahtunut jonkin matkan päässä varsinaisesta asuinalueesta, on todennäköistä, että prosessi ei ole liittynyt tavanomaiseen, yleensä asumusten lähellä tapahtuneeseen ruuan valmistukseen, vaan etäänpänä rannan tuntumassa parhaimmin soveltuvaan, runsaasti lämpöenergiaa ja erityisolosuhteet vaatineeseen kuumennosaktiviteettiin.
Kettukankaan palokivikummun tutkimuksissa ei tavattu sellaisia löytöjä tai rakenteita, joiden perusteella voitaisiin tehdä tarkempia päätelmiä siitä, mihin tarkoitukseen kuumennettuja kiviä on käytetty. Kivien rikkoontumistapa ja suhteellisen vähäinen rapautumisaste viittaisi kuitenkin lähinnä veden kuumennokseen. Veden kuumentamisen ohella kysymyksessä saattaisi olla myös rasvan sulatus ja keittäminen, johon kuumennettujen kivien tekniikka soveltui erinomaisen hyvin. Käyttämällä avotulen sijasta kuumennettuja kiviä rasvan syttymisvaara oli huomattavasti pienempi. Todennäköisesti suurimpana etuna oli kuitenkin se, että sulatusprosessi ei vaatinut tulenkestäviä astioita. Kuumennettujen kivien avulla myös rasvan sulatuksen ja keittämisen säätely ja hallinta saattoi tapahtua huomattavasti helpommin ja ehdottomasti turvallisemmin kuin avotulella.
Myös palokivikumpujen sidoksellisuus rantaan puhuisi luontevasti rasvan sulatuksen ja keittämisen puolesta. Tällöin kyse olisi todennäköisimmin merenrannikon tärkeimmän rasvalähteen, hylkeen traanin sulatuksesta ja sen keittämisestä öljyksi. Käytännössä tämä olisi voinut tapahtua vaivattomimmin juuri asuinpaikan ranta-alueella, lähellä rantautumispaikkaa, jonne saalis mereltä tullessa purettiin. Kettukankaalla tällaisen saalinkuljetuksen kannalta erittäin soveliaan rantautumispaikan tarjosi juuri palokivimpujen alue, jossa kankaan rinteen lasku on muita osia jyrkempää. Olettamusta tukisi myös se, että tältä kumpuihin rajautuvalta, hieman palokivikumpuja alemmalta rinteenosalta havaitut matalat, eräin osin vielä venevalkaman muotoa muistuttavat ojanneraivanteet. Niihin tehtyjen koekuoppien huuhtoutumiskerroksen maannostumisasteen perusteella raivanteet voivat olla hyvinkin vanhoja liittyä palokivikummuilla harjoitettuun aktiviteettin.
Kyseessä voisivat tällöin olla keittopaikkojen läheisyyteen raivatut, rantautumista ja saaliin maihinsiirtoa helpottaneet valkamat.
Siirry sivun alkuun